Kolumni: Minä elän

Aleksis Kiven ja suomalaisen kirjallisuuden päivää vietettiin viime viikolla. Kiven tuotanto on merkittävä osa suomalaista kulttuuria. Muun muassa “Seitsemän veljestä” on noussut kansallisromaanin asemaan.

Aina Kiven teoksia ei ole kuitenkaan osattu arvostaa. Hänen elämänsä ei ollut helppo. Huolimatta siitä, että Kivellä oli monia merkittäviä tukijoita, kuten J.V Snellman, hän eli koko ikänsä köyhyydessä. Eräs August Ahlqvist ei voinut sietää etenkään “Seitsemää veljestä”, ja monet yhtyivät hänen mielipiteeseensä. Ahlqvist kirjoitti romaanista murskaavan arvion. Painostuksen alaisena Suomalaisen Kirjallisuuden Seura keskeytti teoksen myynnin.

Kivelle tämä oli kova paikka. “Seitsemän veljestä” ei nimittäin ollut mikään yhden yön tuotos. Kirjailija oli käyttänyt siihen lähes koko 1860-luvun, ja kirjoittanut sen kolmesti uudelleen. Kivi olikin toivonut, että teos ratkaisisi hänen rahahuolensa, mutta toisin kävi.

Muutaman vuoden jälkeen Suomalaisen Kirjallisuuden Seura ryhdistäytyi ja alkoi puolustaa “Seitsemää veljestä” ja myydä sitä viimein romaanimuodossa. Tämä tapahtui vuonna 1873. Kiven kannalta oli kuitenkin liian myöhäistä. Hän kuoli vuoden 1872 viimeisenä päivänä, mieleltään järkkyneenä ja vain 38-vuotiaana.

Nykyajan perspektiivistä ja teoksen lukeneena on helppoa kyseenalaistaa “Seitsemään veljekseen” kohdistunut kritiikki. Jotta moitteiden perustan voi löytää, täytyy tilannetta tarkastella aikalaisen silmin.

Tuolloin elettiin Suomen kannalta hyviä aikoja. Tsaari Aleksanteri II loi maallemme esimerkiksi armeijan sekä postilaitoksen. Lisäksi suomen ja ruotsin kielestä tehtiin tasa-arvoisia. Kansallinen herääminen oli alkamassa.

Kirjallisuudessa vallitsevana tyylisuuntana oli romantiikka, jonka vahvoja edustajia olivat muun muassa J.L Runeberg ja Zacharias Topelius. Suomea ja suomalaisia kuvattiin useimmiten ylevästi ja ihannoiden. Hyvä esimerkki on Runebergin runo “Saarijärven Paavo”, jossa runon päähenkilö ei luovuta, vaikka halla vie sadon useana vuotena peräkkäin. Kun satoa vihdoin saadaan, käskee Paavo vaimonsa käyttää edelleen pettujauhoja, sillä naapurikin tarvitsi viljaa.

“Seitsemän veljestä” on täysi vastakohta ihannoivalle ja ylevälle kuvaukselle. Se edustaa realismia, johon on toki lisätty aimo annos huumoria. Kun Runebergin syvästi uskonnollinen Saarijärven Paavo viljelee uutterasti tilaansa, Kiven Seitsemän veljestä karkaavat lukkarilta, polttavat Jukolan talon saunan, tappelevat sekä kiroilevat, ja vetäytyvät lopulta metsään maallisen esivallan ulottumattomiin. Kirjallisissa piireissä tällaista rahvaan kuvausta kauhisteltiin.

Pohjimmiltaan kritiikin syynä oli siis, että “Seitsemän veljestä” ei sopinut ajan henkeen. Ajat kuitenkin muuttuivat ja nykyään romaani on Suomen myydyin. Traagisesti Kivi ei kuitenkaan koskaan saanut nähdä romaaninsa menestystä.

Kiven viimeiset sanat olivat: “Minä elän.” Sanat olivat hyvin kauaskantoiset, sillä hänen tuotantonsa elää edelleen. Mutta niin elää myös hänen rankka elämäntarinansa.

Aleksis Kiven päivä muistuttaa meitä suvaitsevaisuuden tärkeydestä. Erilaisuus ei ole rasite, vaan voimavara. Toista ihmistä tulee arvostaa, ennen kuin on liian myöhäistä.

Ville Lintunen

Kirjoittaja on Kyrönmaa-lehden avustaja.