Laihialainen Marjatta ja saksalainen Ursula kohtasivat viimeisen kerran – ystävyys alkoi uskomattomalla tavalla jo 1950-luvulla

Leena Hjelt

Laihialaisella Marjatta Åbergilla ja Saksan Stuttgartista kotoisin olevalla Ursula Notdurftilla (o.s. Gutbord) ei ole tarkkaa käsitystä, miten heidän ystävyytensä sai alkunsa jo 1950-luvun lopussa, liki 70 vuotta sitten. Mistä tyttöjen opettajat löysivät toisensa ja onnistuivat siten yhyttämään oppilaitaan?

Marjatta Åberg alkoi lapsuutensa ja nuoruutensa kotikaupungissa Iisalmessa opiskella saksaa kansakoulun kolmannella luokalla, ja hänen opettajansa – sivistynyt varatuomarin vaimo – tiedusteli, kuka haluaisi saksalaisen kirjeenvaihtotoverin.

Totta kai tuolloin 13-vuotias tyttö oli heti käsi pystyssä. Saksan kieli oli tullut tutuksi myös isosiskojen kuuntelemasta musiikista.

Stuttgartissa kävi aika lailla samoin. Ursula Notdurft ihmettelee, miksi opettaja toi ensin oppilailleen tarjolle kirjeenvaihtotovereita Suomesta.

Vasta myöhemmin oppilailla oli mahdollisuus alkaa kirjeenvaihtoon muun muassa ruotsalaisten, amerikkalaisten ja englantilaisten oppilaiden kanssa.

Oli suuri onni, että tytöt löysivät toisensa opettajiensa välityksellä. Tai ehkä he olisivat löytäneet toisensa joka tapauksessa, sielunsisaria kun ovat.

– Olemme ainoat, jotka ovat jatkaneet yhteydenpitoa näin kauan, molemmat toteavat.

Åberg ja Notdurft ovat lähes samanikäiset. Molemmat ovat syntyneet vuonna 1944, toinen maaliskuussa, toinen huhtikuussa. Vuosikymmenien varrella on käynyt selväksi, että naisia yhdistää mystinen yhteys. Mystinen siksi, ettei sitä kuvaamaan ole sanoja. Åbergin mukaan siinä on jotain yliluonnollista.

– Se on jonkinlainen näkymätön yhteys, Åberg kuvaa.

Sielunsisaruus ei edellytä yhteistä äidinkieltä. Se on paljon enemmän kuin puhuttu ja kirjoitettu kieli. Sen huomaa ventovieraskin, kun ystävykset istuvat vierekkäisillä tuoleilla ja kommunikoivat keskenään, vaikka vieras kieli on käynyt toiselle iän myötä aiempaa haastavammaksi. Miten he nauravat menneitä muistellessaan, miten toinen asettaa kätensä luontevasti toisen olkapäälle.

Yhteydenpito on jatkunut, vaikka elämäntilanteet ovat vaihdelleet ja kumpikin on elänyt tahoillaan ruuhkaiset vuodet ja kiireistä työelämää. Åberg teki työuransa Vaasassa ja muutti Laihialle eläkkeelle jäätyään. On ollut pitkiäkin aikoja, jolloin kirjeet ovat kulkeneet harvakseltaan.

Ensimmäisissä kirjeissä asiaa oleellisempaa oli se, että kaunokirjoitus oli juuri sananmukaista: kaunista. Ystävykset käyvätkin pienen, leikkimielisen kiistelyn siitä, kumman käsiala oli loppujen lopuksi kauniimpaa.

Ikään kuin yhteisestä sopimuksesta kirjeissä ei ole koskaan puitu maailmantilannetta, politiikkaa eikä raha-asioita.

– Ihan yleisistä asioista kirjoittelimme, kaikesta inhimillisestä, selvittää Notdurft.

Hän sanoo, ettei kirjeenvaihdon alkaessa tiennyt Suomesta mitään.

– Perheestä, syntymäpäivistä ja muista juhlista. Olemme halunneet säilyttää ystävyyden ja unohtaa maailman tilanteet, Åberg jatkaa.

Ystävykset ovat lähetelleet vuosien varrella toisilleen runsaasti lahjoja.

Notdurftin kotoa löytyy Iittalaa, Arabiaa, Hackmania ja Marimekkoa. Åberg esittelee saamaansa leipälaatikkoa, jonka Notdurftin mies on valmistanut – tämä oli käsistään kätevä.

Yksi silmiinpistävä samankaltaisuus ystävyksissä on iloisuus ja hersyvä huumori.

– Ilosta ei luovuta, nauraa Marjatta Åberg.

Åbergilla riitti ihmeteltävää, kun hän pääsi jo vuonna 1962 kokonaiseksi kesäksi kirjeenvaihtokaverinsa luo. Aamuisin hän kummasteli aina tummaa, sadetta ennakoinutta taivasta, mutta harmaus paljastuikin tehtailta nousseeksi savuksi. Stuttgart oli jo tuolloin suuri teollisuuskaupunki, jossa toimivat muun muassa Porschen ja Mercedes Benzin tehtaat.

Luonnon keskellä Iisalmessa kasvaneesta tytöstä oli omituista sekin, kun saksalaiset pukivat sunnuntaisin ylleen parhaat juhlatamineensa ja hyvät kävelykengät ja ajoivat autoilla pitkän matkan päästäkseen retkelle metsiin.

– Eikä vettä voinut juoda suoraan hanasta, vaan sitä piti ostaa kaupasta pulloissa.

Kun Åberg sitten palasi Suomeen, tuntui ihanalta sanoa äidille ”keitä kahvia” – ihan vain suomeksi.

– Olin alkanut jo nähdä unetkin saksan kielellä.

Tuo nuoruuden Saksan-matka jäi Åbergin ainoaksi. Hänen saksalainen ystävänsä puolestaan on tullut Suomeen viisi, kuusi kertaa.

Åberg on vuosien varrella ihmetellyt ja ihastellut saksalaisten käytännöllisyyttä ja järjestelmällisyyttä.

Notdurft puolestaan nauttii Suomessa rauhasta, valoisista kesäöistä ja ihmisten sydämellisyydestä.

– Toissapäivänä ihastelimme yhdessä laihialaisia pilviä, hän sanoo.

Tämänkertaisessa tapaamisessa on erityistä haikeutta, sillä ystävykset ovat ymmärtäneet tapaavansa nyt viimeistä kertaa. Elämän rajallisuus tulee vastaan, ja on luopumisen aika. Åberg puhuu aiheesta ilman synkkää pohjavirettä, asian hyväksyneenä.

Notdurft on nyt nähnyt muun muassa Laihialla Nuukuuren museon ja Ylistarossa Wanhan Markin. Ystävykset vierailivat myös Laihian lukiossa.

Uuden kunnantalon avajaiset olivat niin ikään itsestään selvä ohjelmanumero, ja tarjolla ollut lohisoppa oli saksalaisestakin herkullista.

Notdurft aikoo vielä viedä syömään Åbergin nuorimman pojan, joka on tällä vierailulla toiminut heidän kuljettajanaan.

Poika sai jo pienenä Notdurftilta lempeän lempinimen Kleine Teufel, pikku piru.

– Sen me olemme huomanneet, että kaikki muuttuu eikä missään nimessä parempaan, Åberg sanoo ja alkaa laulaa:

”Kaikki muuttuu, ei entiselleen mikään jää... Niin paljon turhaa saa sydän kantaa”.