A-
A+
Kiusaaminen ei aina näytä isolta ja juuri siksi se voi jatkua niin pitkään. Ja helvetti vie se sattuu. –Teemu Kujala
Keskustelin erään tuttavan kanssa ja asia nosti kyyneleet silmiini. Siitä syystä se myös päätyi tämän kolumnini aiheeksi.
Koulun käytävällä seisoo nuori, joka toivoo olevansa näkymätön. Hän katsoo ympärilleen ja miettii, kenen viereen uskaltaa istua. Tarkistaa tärisevin käsin puhelimensa ja toivoo, ettei siellä ole taas uutta viestiä. Hän saattaa nauraa muiden mukana, vaikka sisällä sattuu. Kotona hän kertoo taas päivän olleen ihan tavallinen.
Mutta jotain tapahtui. Joku tönäisi, joukosta jätettiin ulkopuolelle ja kuvasta tehtiin pilkkaava meemi, joka jaettiin luokan ryhmässä. Eikä kukaan sanonut mitään, kun yksi hivenen muiden mielestä erilainen nuori naurettiin taas kerran hiljaiseksi.
Kiusaaminen ei aina näytä isolta ja juuri siksi se voi jatkua niin pitkään. Ja helvetti vie se sattuu.
Meillä on osiltaan tapana ajatella kiusaamista jonkinlaisena koulumaailman väistämättömänä ilmiönä. Tällaista se on aina ollut. Lapset ovat vain lapsia. Kyllähän sitä itsekin kouluaikoina selvisi. Sitä kasvaa vahvemmaksi, kun joutuu puolustamaan itseään.
Mikä ei tapa, se vahvistaa. Kulunut lause ja kiusaamisen suhteen täyttä paskapuhetta.
Kiusaaminen ei kasvata lasta vahvemmaksi. Se voi opettaa hänelle, että hän ei kelpaa. Tai että kannattaa pysyä hiljaa, eikä apua ehkä tule, vaikka sitä pyytäisi. Saattaa myös tuntua, ettei aikuisiin voi luottaa. Pahimmillaan loppujen lopuksi voi tapahtua se odottamaton, joka ajaa siihen viimeiseen peruuttamattomaan tekoon.
Siksi kiusaamiseen puuttuminen ei voi olla vain koulun tehtävä. Se on meidän kaikkien tehtävä.
Ensimmäinen asia on ottaa kiusaaminen vakavasti, vaikkei kyseessä olisikaan se oma rakas lapsi. Aikuisen ei tarvitse tietää heti, kuka on syyllinen, kuka aloitti tai mitä kaikkea tapahtui.
Ensimmäinen kysymys voi olla yksinkertainen, ja vielä tärkeämpää on kuunnella vastaus ja osata lukea sitä.
Liian usein nuorelta odotetaan liian suurta tarkkuutta ja pitkittynyttä pahaa oloa ennen kuin hänen kokemuksensa uskotaan.
Entä jos lapsen mieli ei halua muistaa päivää? Entä jos hän ei osaa nimetä kaikkia mukana olleita? Entä jos hän pelkää, että kertomisesta seuraa vielä pahempaa?
Aikuisen tehtävä ei ole vaatia lasta todistamaan hätäänsä. Aikuisen tehtävä on selvittää, mitä tapahtuu ja varmistaa, että lapsi on turvassa.
Kouluissa tarvitaan myös entistä enemmän ennaltaehkäisyä. Kiusaamisesta pitäisi puhua enemmän silloin, kun mitään ei ole vielä tapahtunut. Pitäisi opetella sosiaalisia taitoja, ryhmässä olemista, ristiriitojen ratkaisemista, empatiaa ja sitä, miten toimitaan, kun huomataan jonkun jäävän yksin.
Kiusaamista kun ei ylläpidä vain kiusaaja. Sitä pitää yllä myös hiljainen yleisö. Se, joka katsoo sivusta. Se, joka nauraa mukana, vaikka ei oikeasti halua. Se, joka näkee ryhmächatissa asiattoman viestin, mutta ei reagoi. Ja joskus juuri noiden ihmisten reaktio ratkaisee sen, jatkuuko vai loppuuko kiusaaminen.
Meidän pitää opettaa lapsille, ettei rohkeutta ole vain se, että uskaltaa puolustaa itseään. Suurinta rohkeutta on se, että uskaltaa puolustaa toista.
Myös koti on ratkaisevassa asemassa. Vanhemmat voivat kysyä päivästä muutakin kuin vaan ohimennen, että miten meni. Siihen kun on helppo vastata, että ihan ok.
Parempia kysymyksiä voisivat olla vaikka kenen kanssa olit tänään? Tapahtuiko koulussa jotain sellaista, mikä jäi mietityttämään? Oliko joku yksin?
Eivät kaikki tokikaan puhu, mutta ennen kaikkea meidän pitäisi kuunnella ilman, että kiirehdimme ratkaisemaan.
Jos lapsi kertoo joutuneensa kiusatuksi, ensimmäinen vastaus ei saa olla älä välitä. Eikä myöskään, että puolustaudu takaisin.
Se voi olla vaikka kiitos, että kerroit. Tämä ei ole sinun syytäsi. Selvitetään tämä yhdessä.
Samalla on muistettava, että myös kiusaavan lapsen ympärillä on aikuisia. Hänen tekojaan pitää rajoittaa ja niihin pitää puuttua, mutta pelkkä rankaiseminen ei välttämättä ratkaise mitään. On ymmärrettävä myös, miksi lapsi toimii niin kuin toimii. Tarvitseeko hän apua, rajoja, turvallisuutta, opetusta tunteiden käsittelyyn tai jotain muuta? Monen ongelman juurisyyt alkavat valitettavasti kotoa tai kaveripiiristä.
Vastuu teoista ei poistu, vaikka niiden taustalla olisi pahaa oloa. Mutta jos haluamme kiusaamisen loppuvan, meidän on uskallettava nähdä myös käytöksen taakse.
Kaveriporukoissa vastuu on ehkä kaikkein vaikeinta ja nuoren voi olla valtavan vaikeaa sanoa ystävilleen, että lopettakaa. Pelko siitä, että joutuu itse seuraavaksi kohteeksi on todellinen, koska kiusaaminen harvoin syntyy tyhjiössä. Se syntyy ryhmissä, joissa joku saa vallan määritellä, kuka kuuluu joukkoon ja kuka ei.
Kiusaaminen kukoistaa siellä, missä aikuiset eivät huomaa, eivät tiedä tai eivät uskalla puuttua. Se kasvaa hiljaisuudesta. Siksi jokaisella meistä on mahdollisuus tehdä jotain.
Opettaja voi pysähtyä. Vanhempi voi kuunnella. Kaveri voi mennä viereen istumaan. Luokkatoveri voi sanoa, että tuo ei ole oikein. Aikuinen voi uskoa lasta ensimmäisellä kerralla.
Yksi pieni teko ei ehkä ratkaise koko ongelmaa. Mutta se voi pelastaa yhden lapsen päivän. Ja joskus yhden päivän pelastaminen on alku sille, että lapsi alkaa taas uskoa huomiseen.
Mieti sitä yksinäistä lasta, joka seisoo peloissaan koulun käytävällä tai piiloutuu välitunniksi vessaan ja toivoo olevansa näkymätön.
Me voimme pitää huolen, ettei hänen tarvitse olla.
Me voimme tehdä kaikkemme, että elämä kantaa.
Teemu Kujala
Kirjoittaja on valo- ja videokuvaaja, sisällöntuottaja.
Videot & podcastit
Kysely
luetuimmat
uusimmat
Mielipide
A-
A+
Kiusaaminen ei aina näytä isolta ja juuri siksi se voi jatkua niin pitkään. Ja helvetti vie se sattuu. –Teemu Kujala
Keskustelin erään tuttavan kanssa ja asia nosti kyyneleet silmiini. Siitä syystä se myös päätyi tämän kolumnini aiheeksi.
Koulun käytävällä seisoo nuori, joka toivoo olevansa näkymätön. Hän katsoo ympärilleen ja miettii, kenen viereen uskaltaa istua. Tarkistaa tärisevin käsin puhelimensa ja toivoo, ettei siellä ole taas uutta viestiä. Hän saattaa nauraa muiden mukana, vaikka sisällä sattuu. Kotona hän kertoo taas päivän olleen ihan tavallinen.
Mutta jotain tapahtui. Joku tönäisi, joukosta jätettiin ulkopuolelle ja kuvasta tehtiin pilkkaava meemi, joka jaettiin luokan ryhmässä. Eikä kukaan sanonut mitään, kun yksi hivenen muiden mielestä erilainen nuori naurettiin taas kerran hiljaiseksi.
Kiusaaminen ei aina näytä isolta ja juuri siksi se voi jatkua niin pitkään. Ja helvetti vie se sattuu.
Meillä on osiltaan tapana ajatella kiusaamista jonkinlaisena koulumaailman väistämättömänä ilmiönä. Tällaista se on aina ollut. Lapset ovat vain lapsia. Kyllähän sitä itsekin kouluaikoina selvisi. Sitä kasvaa vahvemmaksi, kun joutuu puolustamaan itseään.
Mikä ei tapa, se vahvistaa. Kulunut lause ja kiusaamisen suhteen täyttä paskapuhetta.
Kiusaaminen ei kasvata lasta vahvemmaksi. Se voi opettaa hänelle, että hän ei kelpaa. Tai että kannattaa pysyä hiljaa, eikä apua ehkä tule, vaikka sitä pyytäisi. Saattaa myös tuntua, ettei aikuisiin voi luottaa. Pahimmillaan loppujen lopuksi voi tapahtua se odottamaton, joka ajaa siihen viimeiseen peruuttamattomaan tekoon.
Siksi kiusaamiseen puuttuminen ei voi olla vain koulun tehtävä. Se on meidän kaikkien tehtävä.
Ensimmäinen asia on ottaa kiusaaminen vakavasti, vaikkei kyseessä olisikaan se oma rakas lapsi. Aikuisen ei tarvitse tietää heti, kuka on syyllinen, kuka aloitti tai mitä kaikkea tapahtui.
Ensimmäinen kysymys voi olla yksinkertainen, ja vielä tärkeämpää on kuunnella vastaus ja osata lukea sitä.
Liian usein nuorelta odotetaan liian suurta tarkkuutta ja pitkittynyttä pahaa oloa ennen kuin hänen kokemuksensa uskotaan.
Entä jos lapsen mieli ei halua muistaa päivää? Entä jos hän ei osaa nimetä kaikkia mukana olleita? Entä jos hän pelkää, että kertomisesta seuraa vielä pahempaa?
Aikuisen tehtävä ei ole vaatia lasta todistamaan hätäänsä. Aikuisen tehtävä on selvittää, mitä tapahtuu ja varmistaa, että lapsi on turvassa.
Kouluissa tarvitaan myös entistä enemmän ennaltaehkäisyä. Kiusaamisesta pitäisi puhua enemmän silloin, kun mitään ei ole vielä tapahtunut. Pitäisi opetella sosiaalisia taitoja, ryhmässä olemista, ristiriitojen ratkaisemista, empatiaa ja sitä, miten toimitaan, kun huomataan jonkun jäävän yksin.
Kiusaamista kun ei ylläpidä vain kiusaaja. Sitä pitää yllä myös hiljainen yleisö. Se, joka katsoo sivusta. Se, joka nauraa mukana, vaikka ei oikeasti halua. Se, joka näkee ryhmächatissa asiattoman viestin, mutta ei reagoi. Ja joskus juuri noiden ihmisten reaktio ratkaisee sen, jatkuuko vai loppuuko kiusaaminen.
Meidän pitää opettaa lapsille, ettei rohkeutta ole vain se, että uskaltaa puolustaa itseään. Suurinta rohkeutta on se, että uskaltaa puolustaa toista.
Myös koti on ratkaisevassa asemassa. Vanhemmat voivat kysyä päivästä muutakin kuin vaan ohimennen, että miten meni. Siihen kun on helppo vastata, että ihan ok.
Parempia kysymyksiä voisivat olla vaikka kenen kanssa olit tänään? Tapahtuiko koulussa jotain sellaista, mikä jäi mietityttämään? Oliko joku yksin?
Eivät kaikki tokikaan puhu, mutta ennen kaikkea meidän pitäisi kuunnella ilman, että kiirehdimme ratkaisemaan.
Jos lapsi kertoo joutuneensa kiusatuksi, ensimmäinen vastaus ei saa olla älä välitä. Eikä myöskään, että puolustaudu takaisin.
Se voi olla vaikka kiitos, että kerroit. Tämä ei ole sinun syytäsi. Selvitetään tämä yhdessä.
Samalla on muistettava, että myös kiusaavan lapsen ympärillä on aikuisia. Hänen tekojaan pitää rajoittaa ja niihin pitää puuttua, mutta pelkkä rankaiseminen ei välttämättä ratkaise mitään. On ymmärrettävä myös, miksi lapsi toimii niin kuin toimii. Tarvitseeko hän apua, rajoja, turvallisuutta, opetusta tunteiden käsittelyyn tai jotain muuta? Monen ongelman juurisyyt alkavat valitettavasti kotoa tai kaveripiiristä.
Vastuu teoista ei poistu, vaikka niiden taustalla olisi pahaa oloa. Mutta jos haluamme kiusaamisen loppuvan, meidän on uskallettava nähdä myös käytöksen taakse.
Kaveriporukoissa vastuu on ehkä kaikkein vaikeinta ja nuoren voi olla valtavan vaikeaa sanoa ystävilleen, että lopettakaa. Pelko siitä, että joutuu itse seuraavaksi kohteeksi on todellinen, koska kiusaaminen harvoin syntyy tyhjiössä. Se syntyy ryhmissä, joissa joku saa vallan määritellä, kuka kuuluu joukkoon ja kuka ei.
Kiusaaminen kukoistaa siellä, missä aikuiset eivät huomaa, eivät tiedä tai eivät uskalla puuttua. Se kasvaa hiljaisuudesta. Siksi jokaisella meistä on mahdollisuus tehdä jotain.
Opettaja voi pysähtyä. Vanhempi voi kuunnella. Kaveri voi mennä viereen istumaan. Luokkatoveri voi sanoa, että tuo ei ole oikein. Aikuinen voi uskoa lasta ensimmäisellä kerralla.
Yksi pieni teko ei ehkä ratkaise koko ongelmaa. Mutta se voi pelastaa yhden lapsen päivän. Ja joskus yhden päivän pelastaminen on alku sille, että lapsi alkaa taas uskoa huomiseen.
Mieti sitä yksinäistä lasta, joka seisoo peloissaan koulun käytävällä tai piiloutuu välitunniksi vessaan ja toivoo olevansa näkymätön.
Me voimme pitää huolen, ettei hänen tarvitse olla.
Me voimme tehdä kaikkemme, että elämä kantaa.
Teemu Kujala
Kirjoittaja on valo- ja videokuvaaja, sisällöntuottaja.
Videot & podcastit
Kysely
luetuimmat
uusimmat
Mielipide
A-
A+
Kiusaaminen ei aina näytä isolta ja juuri siksi se voi jatkua niin pitkään. Ja helvetti vie se sattuu. –Teemu Kujala
Keskustelin erään tuttavan kanssa ja asia nosti kyyneleet silmiini. Siitä syystä se myös päätyi tämän kolumnini aiheeksi.
Koulun käytävällä seisoo nuori, joka toivoo olevansa näkymätön. Hän katsoo ympärilleen ja miettii, kenen viereen uskaltaa istua. Tarkistaa tärisevin käsin puhelimensa ja toivoo, ettei siellä ole taas uutta viestiä. Hän saattaa nauraa muiden mukana, vaikka sisällä sattuu. Kotona hän kertoo taas päivän olleen ihan tavallinen.
Mutta jotain tapahtui. Joku tönäisi, joukosta jätettiin ulkopuolelle ja kuvasta tehtiin pilkkaava meemi, joka jaettiin luokan ryhmässä. Eikä kukaan sanonut mitään, kun yksi hivenen muiden mielestä erilainen nuori naurettiin taas kerran hiljaiseksi.
Kiusaaminen ei aina näytä isolta ja juuri siksi se voi jatkua niin pitkään. Ja helvetti vie se sattuu.
Meillä on osiltaan tapana ajatella kiusaamista jonkinlaisena koulumaailman väistämättömänä ilmiönä. Tällaista se on aina ollut. Lapset ovat vain lapsia. Kyllähän sitä itsekin kouluaikoina selvisi. Sitä kasvaa vahvemmaksi, kun joutuu puolustamaan itseään.
Mikä ei tapa, se vahvistaa. Kulunut lause ja kiusaamisen suhteen täyttä paskapuhetta.
Kiusaaminen ei kasvata lasta vahvemmaksi. Se voi opettaa hänelle, että hän ei kelpaa. Tai että kannattaa pysyä hiljaa, eikä apua ehkä tule, vaikka sitä pyytäisi. Saattaa myös tuntua, ettei aikuisiin voi luottaa. Pahimmillaan loppujen lopuksi voi tapahtua se odottamaton, joka ajaa siihen viimeiseen peruuttamattomaan tekoon.
Siksi kiusaamiseen puuttuminen ei voi olla vain koulun tehtävä. Se on meidän kaikkien tehtävä.
Ensimmäinen asia on ottaa kiusaaminen vakavasti, vaikkei kyseessä olisikaan se oma rakas lapsi. Aikuisen ei tarvitse tietää heti, kuka on syyllinen, kuka aloitti tai mitä kaikkea tapahtui.
Ensimmäinen kysymys voi olla yksinkertainen, ja vielä tärkeämpää on kuunnella vastaus ja osata lukea sitä.
Liian usein nuorelta odotetaan liian suurta tarkkuutta ja pitkittynyttä pahaa oloa ennen kuin hänen kokemuksensa uskotaan.
Entä jos lapsen mieli ei halua muistaa päivää? Entä jos hän ei osaa nimetä kaikkia mukana olleita? Entä jos hän pelkää, että kertomisesta seuraa vielä pahempaa?
Aikuisen tehtävä ei ole vaatia lasta todistamaan hätäänsä. Aikuisen tehtävä on selvittää, mitä tapahtuu ja varmistaa, että lapsi on turvassa.
Kouluissa tarvitaan myös entistä enemmän ennaltaehkäisyä. Kiusaamisesta pitäisi puhua enemmän silloin, kun mitään ei ole vielä tapahtunut. Pitäisi opetella sosiaalisia taitoja, ryhmässä olemista, ristiriitojen ratkaisemista, empatiaa ja sitä, miten toimitaan, kun huomataan jonkun jäävän yksin.
Kiusaamista kun ei ylläpidä vain kiusaaja. Sitä pitää yllä myös hiljainen yleisö. Se, joka katsoo sivusta. Se, joka nauraa mukana, vaikka ei oikeasti halua. Se, joka näkee ryhmächatissa asiattoman viestin, mutta ei reagoi. Ja joskus juuri noiden ihmisten reaktio ratkaisee sen, jatkuuko vai loppuuko kiusaaminen.
Meidän pitää opettaa lapsille, ettei rohkeutta ole vain se, että uskaltaa puolustaa itseään. Suurinta rohkeutta on se, että uskaltaa puolustaa toista.
Myös koti on ratkaisevassa asemassa. Vanhemmat voivat kysyä päivästä muutakin kuin vaan ohimennen, että miten meni. Siihen kun on helppo vastata, että ihan ok.
Parempia kysymyksiä voisivat olla vaikka kenen kanssa olit tänään? Tapahtuiko koulussa jotain sellaista, mikä jäi mietityttämään? Oliko joku yksin?
Eivät kaikki tokikaan puhu, mutta ennen kaikkea meidän pitäisi kuunnella ilman, että kiirehdimme ratkaisemaan.
Jos lapsi kertoo joutuneensa kiusatuksi, ensimmäinen vastaus ei saa olla älä välitä. Eikä myöskään, että puolustaudu takaisin.
Se voi olla vaikka kiitos, että kerroit. Tämä ei ole sinun syytäsi. Selvitetään tämä yhdessä.
Samalla on muistettava, että myös kiusaavan lapsen ympärillä on aikuisia. Hänen tekojaan pitää rajoittaa ja niihin pitää puuttua, mutta pelkkä rankaiseminen ei välttämättä ratkaise mitään. On ymmärrettävä myös, miksi lapsi toimii niin kuin toimii. Tarvitseeko hän apua, rajoja, turvallisuutta, opetusta tunteiden käsittelyyn tai jotain muuta? Monen ongelman juurisyyt alkavat valitettavasti kotoa tai kaveripiiristä.
Vastuu teoista ei poistu, vaikka niiden taustalla olisi pahaa oloa. Mutta jos haluamme kiusaamisen loppuvan, meidän on uskallettava nähdä myös käytöksen taakse.
Kaveriporukoissa vastuu on ehkä kaikkein vaikeinta ja nuoren voi olla valtavan vaikeaa sanoa ystävilleen, että lopettakaa. Pelko siitä, että joutuu itse seuraavaksi kohteeksi on todellinen, koska kiusaaminen harvoin syntyy tyhjiössä. Se syntyy ryhmissä, joissa joku saa vallan määritellä, kuka kuuluu joukkoon ja kuka ei.
Kiusaaminen kukoistaa siellä, missä aikuiset eivät huomaa, eivät tiedä tai eivät uskalla puuttua. Se kasvaa hiljaisuudesta. Siksi jokaisella meistä on mahdollisuus tehdä jotain.
Opettaja voi pysähtyä. Vanhempi voi kuunnella. Kaveri voi mennä viereen istumaan. Luokkatoveri voi sanoa, että tuo ei ole oikein. Aikuinen voi uskoa lasta ensimmäisellä kerralla.
Yksi pieni teko ei ehkä ratkaise koko ongelmaa. Mutta se voi pelastaa yhden lapsen päivän. Ja joskus yhden päivän pelastaminen on alku sille, että lapsi alkaa taas uskoa huomiseen.
Mieti sitä yksinäistä lasta, joka seisoo peloissaan koulun käytävällä tai piiloutuu välitunniksi vessaan ja toivoo olevansa näkymätön.
Me voimme pitää huolen, ettei hänen tarvitse olla.
Me voimme tehdä kaikkemme, että elämä kantaa.
Teemu Kujala
Kirjoittaja on valo- ja videokuvaaja, sisällöntuottaja.
Videot & podcastit
Kysely
luetuimmat
uusimmat
Mielipide